| Hakemistoon - Marraskuu 2004 | Olan blogi |
Laskeutuminen Lontoon ylitse pimeällä on yhtä taianomaista kuin aina: valomeri yltää horisontista horisonttiin koko puolituntisen laskeutumisen ajan. Tällä kertaa lisäbonuksena ovat lukuisat ilotulitusraketit, joita alkaa singahdella iltakuudelta paikallista aikaa. On pyhäinmiestenpäivän aatto, ovatko raketit trullien pelotteeksi?
Parin tunnin transitin jälkeen kiipeämme Sydneyn koneeseen. Hyvät matkustajat, kiinnittäkää turvavyöt.
Uni tulee 747-400:ssa hyvin silmään. Penkit kallistuivat taakse riittävästi ja kolmessa osassa liikkuvat niskatyynyt ovat kerrassaan erinomaiset. Helmin lentosukat ovat loistavat: jalat eivät väsy eivätkä nilkat turpoa, vaan jaloissa on kuulas olo kuin vuoristopurossa kahlauksen jälkeen. Palvelukin pelaa kahdeksan stuertin ja kahden lentoemon voimin, ei mitään valittamista BA:n palvelusta.
Bangkokissa pääsemme jaloittelemaan tax-free-kauppojen ja ruokabaarien keskelle, ja vaihto on aivan erilainen kuin matkalla Vietnamiin 1998 (silloin ainoat ylellisyydet olivat keinonahkapenkki ja rivi taskulämpimiä vesipulloja).
Viimeisellä legillä lennämme aivan Alice Springsin ylitse pimeällä, käyn kurkkimassa ikkunasta kaupungin valoja. Kaupungista muutama sata kilometriä länsilounaaseen näkyy kirkkaanpunainen valaistu alue, sen verran sivussa, että en kykene erottamaan muotoja. Onko Ayers Rock valaistu öisin, vai onko valotäplä sen lentokenttä? Mietin, onko Olli paraikaa Ayers Rockilla, mutta muistelen, että matkasuunnitelman mukaan jo Cairnsissa.
Helsinki-Vantaalla Olalta takavarikoitu tap-kitaran kaula ei koskaan saavu perille Sydneyyn. ("Tämä voidaaan luokitella lyömäaseeksi.") Sydneyssä lentokenttävirkailijalla ei meinaa pokka pitää, kun kaveri kuuluttelee radiopuhelimellaan "asiakkaalta on hukassa kitaran kaula, joka on kääritty lakanaan..."
Raahustamme 90-kiloisen kuormamme kanssa ulos aurinkoiseen Sydneyyn ja taksilla hotelli Billabong Gardensiin, Sydneyn Newtowniin. Respan aukeamiseen on vielä kolme varttia, mutta pihan portti on jätetty auki, joten pääsemme parkkihallin poikki aulaan vegetoimaan sohvalla.
Hotellihuone on ahdas, kylppäri alakerrassa ja joustinpatjan vieterit surullisessa kunnossa, mutta rakennus itse sekä sisäpihalle aukeavat parvekkeet ja uima-allas viehättävät minua:
http://www.billabonggardens.com.au
Kävelemme zombieina edestakaisin King Streetiä koko päivän pysyäksemme hereillä iltaan asti. Kadulla on erinomainen valikoima etnisiä ravinteleita ja baareja. North Indian Dinerin currylautaset ovat fantastisia ja maksavat 7-10 AUD, 4-6 euroa.
Tap-kitaran kaulaa ei toimiteta hotellille aamulla, kuten sovittu. Ola soittaa sen perään lentokentälle, ja kuulee että kaula tuleekin Lontoosta vasta iltalennolla.
Ola valmistautuu työhaastatteluun. Menen Balmainiin Olan kanssa tsekkaillakseni lähistön kaupunginosia. Balmain ja Drummoyne ovat molemmat miellyttäviä, vähän Newtownia keskiluokkaisempia ja hyväkuntoisempia.
Siirrymme keskustaan Darling Harbourin boardwalkille ja katselemme hurmaavia Australian White -ibiksiä. Kun käyn kuvaamassa niitä, horjahteleva kolmekymppinen kundi tulee juttelemaan kanssani, ja hetken kuluttua kysyy:
Otamme lautan Darling Harbourista Circular Quaylle: WAU!! Lauttamatka Sydney Harbour Bridgen ali TravelPassilla on hinta-laatu-suhteeltaan parasta mitä Sydneyssä voi tehdä.
 |
 |
Illalla huomaan että pilvisestä päivästä huolimatta minunkin olisi pitänyt pitää lakkia päässä: päälaki on kärähtänyt jakauksen kohdalta.
Päivä on sateinen ja hyytävän kylmä (=samanlämpöinen kuin Suomessa kehnoina kesäpäivinä). Menemme keskustaan ja saamme Virginin prepaid-liittymät molemmille. Australian operaattorit eivät kilpaile puheajalla, vaan ilmaisilla tekstiviesteillä (mikä on operaattorille paljon halvempaa). 20 AUD kortit ostettuamme saamme 200 ilmaista tekstiviestiä, joita on kuukausi aikaa käyttää. Soittaminen on tolkuttoman kallista: sentin/sekunti, plus 20 sentin connection fee!
MMS:t eivät kulje Suomen ja Australian välillä Juhan ja minun ahkerista yrityksistä huolimatta. Virginin liittymienkin välillä on vaikeuksia saada niitä kulkemaan, ja jostain syystä kuvien resoluutio heikkenee lukukelvottomaksi lähettäessäni kamerakännykällä ottamani "HEAD TART" - kuvan Olan australialaiseen liittymään. Australialaista rapsutustaidetta, käymälää saa käyttää vain junan kissa.
Olan ja Memetricsin tiet eivät kohtaa: firmasta mailataan ja pahoitellaan, ettei työtä ole nyt tällä kertaa tarjolla. Kylmyyskään ei hellitä. Tänne ei tulla enää ikinä, vaikka olis kymmenmetriset aallot.
Otamme lautan Sydneyn eläintarhaan, mutta pääsymaksu 26 AUD on paljon, ja minä näkisin elikkoni mieluummin luonnossa kuin häkissä, joten emme mene portista sisään, vaan otamme retken maisemien katselun kannalta. Saamme spotattua eläimiä ilmaiseksi, ähähä: tarhan pihalla on kymmenpäinen lauma papukaijoja, jotka karjuvat (meille?) kurkku suorana ja ovat tavattoman fotogeenisiä. Olemme nähneet samoja kaijoja aiempina päivinä Newtownissa, lintukirjan perusteella ne ovat sateenkaarilorikeettoja.
Käymme myös Paddy's Marketilla ihmettelemässä markkinatavaran paljoutta, tonnikalan halpuutta ja pandan fileitä.
 |
 |
 |
Baari-iltana käymme Oxford Streetin menomestassa, Burdekin Hotelissa ja tyylikkäässä Mars Loungessa sekä Newtownissa suorittamassa King Streetin cum lauden. Irkkupubin tiskillä pommie yrittää iskeä minua sanomalla "do you want to have a schooner from my hot jug of luv?"
Hot shot on tuntematon käsite ainakin King Streetin ZanziBarissa, ja selitykseni gallianosta, kahvista ja kermavaahdosta tuottaa surullisen tuloksen.
Käymme Sydneyn akvaariossa, joka on hieno, painii Monacon ja Barcelonan akvaarioiden kanssa samassa sarjassa. Vedenalainen näkymä haialtaaseen on huikea ja korallialtaat ovat vaikuttavampia kuin missään. (Onko osa korallialtaiden otuksista muovia???)
Illalla menemme Enmore Theatreen stand-up-esitykseen, jonka päätähti on Jimeoin. Esiintyjät ovat toinen toistaan parempia, nauramme vedet silmissä, ja poistumme siteeraten toisillemme mehevimpiä viivoja.
Ensimmäinen kunnon hellesunnuntai kai koko keväänä, ja koko Sydney suuntaa Bondi Beachille, kuten mekin. Bussit ovat täyteenammuttuja, mutta mahdumme mukaan. Ranta on komea, vesi kylmää ja surffarit kokomärkkäreissään innolla aalloissa. Ola käy uimassa, minä kärtsäilen itseäni 12 minuuttia/puoli, eikä se ole minuuttiakaan liian vähän.
 |
Bondin eteläpuolen upeilla rantakallioilla on taidenäyttely Sculpture By The Sea. Parhaat teoksista ovat riemastuttavia, kuten valkoinen marmorisohva.
 |
 |
Päivä on selkeä ja viimeinen tilaisuus käydä Sydney Towerissa, joten maksamme opiskelija-alennuksenkin jälkeen älyttömät 17 AUD näköalasta maailman turvallisimmasta tornista (torni on tuettu vaijereilla, joiden säikeet riittäisivät perättäin asetettuna Sydneystä Uuteen Seelantiin) ja aika kämäisestä maisemaleffasta elokuvateatterissa, jossa on vatkaavat tuolit.
 |
 |
Odotan hotellilla kuusi tuntia huolintafirmaa hakemaan maapostilla lähetettävää 35 kg matkalaukkua, mutta firma ei koskaan suoriudu. Päädymme viemään laukun itse eri firman toimistoon keskustaan, ja sen luvataan saapuvan Adelaideen perjantaina tai maanantaina.
Menemme vimppa iltana Chinatowniin syömään ja katsomaan guangdongilaisten Darling Harbouriin rakentamaa Kiinalaista Ystävyyden Puutarhaa. Kuvankaunista maisemaa pienessä tilassa, paljon ibiksiä, karppien täyttämä järvi ja tavaton määrä rennosti ottavia puolimetrisiä liskoja. Liskot näyttävät frill-necked lizardeilta, mutta emme halua hermostuttaa niitä näyttämään haitarikaulaansa, eikä luonnontuntemuksemme riitä erottamaan niitä ilman sitä. Kivoja liskoja kumminkin.
 |
 |
Löydämme King Streetin halvimman jugin vasta nyt: Bar #1:ssä sunnuntain happy hourissa 1,14 litran kannu Victoria Bitteriä (tai VB:tä, kuten me paikalliset tapaamme sitä kutsua, ehhh) olisi maksanut 7,50 AUD/4,5 euroa. Bollocks.
Unettomat yöni olivat turhia: Adelaiden kaupungin vuokra-asunto Glandoressa ei olekaan kolkko kerrostaloyksiö, vaan vastaremontoitu lautalattiainen kahden makuuhuoneen kämppä vaaleasävyisessä kolmen huoneiston tiilirivarissa. Ikkunoista näkyy huojuvia palmuja, kylppärissä on amme ja suihkukaappi, ja kodinhoitohuoneessa neljän ja puolen kilon toploader sekä suora yhteys takaovesta pienelle, mutta aurinkoiselle ja kukkivien puiden reunustamalle takapihalle.
 |
 |
Talon toisessa päädyssä asuu kertakaikkisen hurmaava seitsemänkymppinen pariskunta, Deirdre ja Bob, ja keskimmäisessä huoneistossa tietokonemies Andrew. (Meidän huoneistomme on talon ainoa köyhäinapuhuoneisto; Adelaidessa eivät kaupungin vuokra-asunnot ole kaikki samassa ghetossa, vaan hajallaan ympäri kaupunkia.)
Naapuruston palatseihin verrattuna meidän talomme on vaatimaton, mutta suurhelsinkiläisiin asumismuotoihin tottuneelle lähestulkoon ylellinen.
Ratikkarata on näkö- ja kuuloetäisyydellä talosta, kuten pitkin hampain totesin jo aiemmin kartasta katsoessani, mutta yllättävää kyllä, kahdenkymmenen minuutin välein ohiposottaviin antiikkiratikoihin tottuu jo ekana päivänä. Pysäkki on alle sadan metrin päässä, joten myös julkiset liikenneyhteydet ovat Adelaiden mittapuulla ensiluokkaiset.
Meidät kyyditsee kentältä kotiin Etelä-Australian osavaltion vapaaehtoistyöntekijä, egyptiläinen, liituraitapukuinen arvokas herrasmies Mofid, joka on käynyt Suomessa vuonna -62 ja ihmettelee hyvää englanninkielentaitoamme silloisiin kokemuksiinsa verrattuna. Mofid kyyditsee meidät myös ostamaan ruokaa ja lakanoita valtaisasta Marion Mallista.
Suihkussa on mato, oi Eikka, oi Eikka. Pieni musta kastemato on luikerrellut yön aikana viemäriputkien kautta suihkukaappiin, mutta Ola terminoi sen armotta.
Mofid vie meidät kaupungille näyttääkseen meille verotoimistot, pankit, Medicaren toimistot ynnä muut byrokraattiset härrävärkit. Toistuu sama ilmiö kuin tiistainakin: Mofid on selvästi fiksu, mukava ja myötätuntoinenkin ihminen, mutta ei vastaa yhteenkään hänelle esitettyyn kysymykseen. Epäilen huonokuuloisuutta, varsinkin kun Mofid on jo 68, mutta se ei tunnu oikealta selitykseltä. Mofidin sinällään kiintoisat anekdootit muodostavat kuvion:
Glenelg on yksi Adelaiden rantakaupunginosista. Ranta on leveä, matala ja hienohiekkainen. Tässä lienee hyvä opetella surffausta? Kumipukuliike on jo kiinni, kun pääsen sinne. Keskustasta saisi lyhythihaisen ja -lahkeisen RipCurlin 99 AUD:llä, mutta Heikki tykkää, että ainakin lahkeiden pitäisi olla pitkät. Sesonki ei ole päällä, ja ilta on viileähkö, näinollen paikan ainoa meininki löytyy Jetty Barista Jetty Roadin rannanpuoleisesta päästä. Ratikkapysäkillä katsomme äijäileviä lokkeja matsaamassa kingin paikasta, kun siirrymme keskustaan.
Antiikkiautojen ralli Classic Adelaide 2004 on ohitse ja liikenteeltä suljettu Gouger Street on päästä päähän täynnä viimeisen päälle puunattuja Jaguareja, Porscheja ja Ferrareita. (Autoja on kaikkiaan kaksisataaneljäkymmentä. Kaksisataaneljäkymmentä!!) Ola kuvaa, kunnes kamerasta loppuvat akut ja muistikortilta vapaat paikat.
|  |
Menemme Hindley Streetille äksönin perään. Käymme hienostuneessa Vanhassa Apteekissa laatuoluilla ja -kuohuviineillä, sitten menemme keikalle Jade Monkey'iin Rundle Mallin poikkikadulle katsomaan paikallisia kellaribändejä, ja pääsemme vielä ratikalla kotiin.
Kaljanjuonti Australiassa on taitolaji, ei voimalaji. En nyt puhu oluesta (sitäkin saa: Blue Chimay on herraskaisten pubien vakiovaruste), vaan yksinkertaisesti kaljasta. New South Walesissa perusyksikkö on schooner, 425 ml, jonka saa useimmissa paikoissa, ellei erittele, millaisen kaljan haluaa. Schooner on myös eteläaustralialaisten pubien oletuskolpakko, mutta täällä se on vaivaiset 285 ml, ja 425 ml haluavan täytyy ymmärtää tilata pint (ei kuitenkaan imperial pint, koska silloin ohrajuomaa tulee kokonaiset 568 ml). Jugiinhan jo tutustuimme, se on samankaltainen kuin jenkkien pitcher, mutta täällä kooltaan 1140 ml. Ja paikalliset tölkitkin sisältävät kavalat 375 ml, joten kaltaisemme kukkakepit juopuvat tölkkimäärään nähden aivan liian nopeasti.
Red Bullkin myydään pulloissa. Voi tätä kulttuurishokkia.
Kämpän varusteisiin kuuluu sähköpatteri, jonka olin tullessamme rullannut ylenkatsovasti kakkosmakuuhuoneen nurkkaan pois jaloista. Parin tuulisen päivän jälkeen rullaan sen takaisin master bedroomiin. Lämpötila ulkona laskee yöllä viiteentoista, ja samoin talossa, pahviseinäinen kun se on. Pelottava kurlutus patterin sisältä ei kannusta jättämään sitä yöksi päälle.
Adelaiden kauppahalli on maailmanluokkaa, ja tänään käymme siellä haaskalla. Halli ei ole auki sunnuntaina eikä maanantaina, joten lauantaina juuri ennen sulkemisaikaa tuoretuotteiden myyjät dumppaavat tuotteitaan ulosheittohintaan. Ostamme 50 AUD/30 EUR yhteishinnalla kilon vauvamustekaloja, paketin kahvia, pullon viiniä, kivoja tapaksia, puoli metriä makkaraa, kahdenlaista juustoa, puoli kiloa murtuneita portobellosieniä, kaksi sokerikakkua, puntin sitruunaruohoa ja ison juurakon inkivääriä sekä pari kiloa erilaisia vihanneksia. (Enid Blyton, olet kohdannut haastajasi!)
Ola tulee kauppahallille kävellen ja näkee puistossa viisi kakadua. Tänä iltana sytytetään valot Victoria Squaren isoon joulukuuseen ja järjestetään ilotulitus, mutta emme taida jaksaa vaivautua keskustaan sitä katsomaan. Syömme kotona herkkuaterian ja katsomme läppäriltä Deadwood-jakson.
Colesin SuperSaver-kaukopuhelukortti on superhalpa ja superrähmä. Tähänastisista yli viidestäkymmenestä soittoyrityksestä kaksi on mennyt läpi ja niistäkin toinen tuotti puhumiskelvottoman linjan. Muuten soitot useisiin mobiileihin ja lankanumeroihin eri puolille Suomea tuottavat aina saman tuloksen: linja tuuttaa varattua, vaikka tekstiviestillä suoritettu tarkistus kertoo, että ko. numero on vapaa. En usko, että saan käytettyä kortin koko saldoa: kahdenkymmenen taalan kortti on voimassa vain vuoden loppuun, ja olen saanut käytettyä 333 puheaikaminuutista vasta 38. Kuten Ranska, myös Australia on teleliikenteen saralla kehitysmaa verrattuna Suomeen.
Kun Glandoren kämppään on saatu kytkettyä Telstran lankalinja, me pääsemme surffaamaan modeemilla (joskin hitaaaaaaaaasti) ja Juha, Ikis ja Pentti ilahduttavat meitä soittamalla Skypen kautta. Näiden kahden yhdistelmä vain on kohtalokas: muutaman päivän kokemuksen perusteella vaikuttaa siltä, että jos modeemiyhteys on päällä, kun puhelimeen soitetaan, niin tipumme linjalta. Mainitsinko jo sanat teleliikenteen kehitysmaa?
Suur-Adelaide on sata kilometriä pitkä ja neljäkymmentä kilometria leveä omakotitaloalue, jossa jokaisella täytyy olla tontillaan puu tai monta, ei siis ole ihme, että kaikkialla kaupungissa on valtavasti lintuja. Heräämme niiden karjuntaan lähes joka aamu. Laulurastaat, töyhtöpäiset crested pigeonit, kovaääniset sateenkaarilorikeetat ja muut tiput livertävät kuin viimeistä päivää - onko tämä vain kevään tuoma lieveilmiö, vai pysyvä olotila?
Kiinalaisten tuotteiden boikottini on joutunut Australiassa vakavaan vastatuuleen. (Tiibetin miehitys. If you've got to ask, you ain't gonna know.) Australiassa myydään lähes yksinomaan kiinalaisia tuotteita, ja miksi ei: vaihtoehtoihin verrattuna matka on lyhyt, kiinalaiset tehtaat ovat saaneet laaduntarkkailun kohdalleen, ja Kiinan hallitus pitää valuutan hinnan alhaisena nitistääkseen kilpailijat. Kun käyn shoppaamassa Rundle Mallilla, Adelaiden ykköskauppakadulla, päivän saldo on pieni puntti thaimaalaisia pumpulipuikkoja, aski addiktiivisia indonesialaisia inkiväärikarkkeja ja kaksi pakistanilaista pyyhettä. Kaikki muu oli kiinalaista ja jäi kauppaan. En usko, että pystyn pitämään tätä linjaa kovin pitkään.
Kauppakeskuksen keskusradiossa soi Rasmus, ja isänmaallisuuden puuskassa olen vähällä kehaista viereiselle tädille: "Thiis gais aar finish, ju nou?!"
Englannin kielen luetun ymmärtämisessä on vielä pientä laittoa: kun näin kaupungilla kyltin
WATCH batteries WATCH bands
ihmettelin, miksi niitä pitää erikseen vahtia...?
Käymme tiedusteluretkellä North Adelaidessa, joka on paikallinen Eira: kauniita, kalliita taloja, pari ravintolaa, ei äksöniä. Kakaduparvi hyökkää puistossa kohti kuin yleinen syyttäjä, tekee mieli dyykata. Otuksilla on puolisen metriä mittaa nokasta pyrstöön ja juro tupsu päälaella, lienevät sulphur-crested kakaduja.
Matkustamme North Adelaideen mennessämme ensi kertaa paikallisjunalla, joiden reittikartoista on hankala ottaa selvää. Kysyn neuvoa asemalla junaa odottavalta jannulta, tämä sanoo olevansa menossa samaan suuntaan ja opastaa meidät oikealle reitille. Kaveri on harras futisfani ja innostuu, kun kuulee meidän olevan Litmasen maanmiehiä. Hän, kuten muutkin australialaiset, ovat hämmentävän avuliaita ja ennen kaikkea hyväntuulisia, eivät amerikkalaisen päällekäyvästi, vain rennosti. Good call.
Päivä on kuuma, ja kuumenemaan päin: tänään on 30 astetta, huomiseksi luvataan 33.
Ola opettaa minua uimaan sammakkoa Unleyn maauimalassa. Tavattoman vaikeaa, kun yleensä uin hyljettä, mutta pakko tässä kai on oppia oikeasti uimaan, jos meinaa surffausta kokeilla.
Syömme päivälliseksi kauppahallista ostettua lampaan maksaa (menetin itsekontrollin, kun niitä sai kolme kappaletta kahdella taalalla - mitähän ihmettä näillä kahdella muulla tekisi, jonglööraisi, vai?). Emme juo chiantia, vaan Rosemountin shirazia (muut kuin aussit sanoisivat rypälettä syrahiksi). Viini on erinomaista, jopa korkeahkoon hintaansa (12 taalaa) nähden.
Päivällisen jälkeen istumme terassilla linnunmaidonlempeässä kesäillassa uusissa Go-Lo-merkkisissä telttatuoleissamme (how lo can you go?) ja tarkkailemme eteläisen taivaankannen tähtiä.
Adelaidessa on kymmenkunta biitsiä, joista Glenelg oli vilkkain ja tämänpäiväinen Brighton lienee rauhallisin. Kilometrin mittaisella hienohiekkaisella rannalla ei ole ketään, kun tulemme sinne aamulla ja seuraavan parin tunnin mittaan näemme ehkä kaksikymmentä muuta sielua. Täällä ei totisesti pysty bongailemaan kolleja Bondin tapaan, mutta eipä ole hiekkaa silmiin potkivia kersojakaan.
Illalla kiertelemme kaupungilla. Käymme vilkkaan Worldsend Hotelin happyhour'issa ja päädymme Belgian Beer Cafehen. Orval on 11 AUD, paha kurki. Tuhti yöpala suositussa ja trendikkäässä Lemongrassissa Rundle Streetillä tyydyttää krokotiilinnälän.
Kuumuus vain yltyy ja saa veltoksi, joten menemme koko päiväksi kasvitieteelliseen puutarhaan loikoilemaan ja lukemaan kirjoja. Ola lukee Simon Singhin The Code Bookia (kerrassaan vangitseva teos salakirjoituksen historiasta! suosittelen) ja minä Edgar Rice Burroughsin elämäkertaa, kun paikallinen töyhtöpääpulu alkaa hivuttautua Olan kainaloon ja vihjailla hienovaraisesti, että näin söpölle tipulle sopisi tarjoilla pullaa.
Puistossa on kaiken maailman triffidejä ja mystinen sienipatsas. Mielestäni sienille on pystytetty aivan liian vähän monumentteja tässä maailmassa. Hurraa sienipatsaalle.
 |
 |
Kantisbiitsillä Glenelgissä on jouluparaati kameleineen kaikkineen. Tällä kertaa kumipukuliike on avoinna, ja ähisen 38 asteen helteellä sovituskopissa neljään eri wetsuittiin ja niistä pois. Kolmemillinen RipCurl kokoa 10 tuntuu istuvan parhaiten, mutta siitä pitäisi ehkä kaventaa hihansuut. Oikeasti koko 8T saattaisi olla oikeampi, mutta sitä ei tässä liikkeessä myydä. Harkitsen vielä.
Viimeinkin kenguruita muuallakin kuin kauppahallin lihatiskissä! Ja koaloita, vompatteja, wallabeita, tasmanian devileitä, echidnoita, dingo, kädestä syöviä bandicootteja (kas kun ei osigootteja). Kaikki söpöjä kuin sika pienenä. Lintulassa myös sacred kingfisher, pesää rakentava red-browed finch -pariskunta, lauma diamond firetaileja, yellow-faced honeyeater, white-browed scrubwren ja lintulan ulkopuolella pelikaaneja, kormorantteja, superb blue wren sekä red-crowned lorekeet. (Hullu lintubongari minussa puskee taas päätään pintaan. Mitä ihmeen mielenkiintoa on pystyä luettelemaan nimeltä kymmeniä (tai satoja, tai tuhansia) eri lintulajeja, joita on nähnyt, häh?)
 |
 |
 |
 |
 |
 |
Iltapäivällä käymme Port Adelaidessa syömässä Adelaiden parhaat pannarit Pancakes At The Port:issa. Viereisessä korttelissa olisi kaupan 1800-luvulla rakennettu Adelaiden pankki kokonaisedulliseen 400 000 euron hintaan, pitäisikö ostaa?
Pääsen kokeilemaan vasemmalla puolella ajamista ensi kertaa eläissäni. Pyyhkijät ja vilkku menevät aluksi pari kertaa sekaisin, mutta muuten kuskiksi tottuminen on paljon tuskattomampaa kuin tottuminen istumaan väärällä puolella matkustajana: keväällä Irlannissa olin jatkuvan kauhun vallassa, kun Ola ajoi niin lähellä vasenta reunaa. Tällä kertaa Ola päästelee samanlaisia kirkaisuja kuin minä keväällä.
Vuokra-automme on paikallisesta Acacia Car Rentalista ja karmea romu. Kojelauta vilkkuu jatkuvasti punaista, ja automaattivaihteisto riittää ylämäissä tarjoamaan huikean 30 km/h vauhdin, joten mäkimaastossa joutuu vaihtamaan kakkosen tai ykkösen silmään. Automaatissa on sentään se hyvä puoli, ettei jatkuvasti hakkaa oikeaa rannettaan oveen, kuten Nina kertoi manuaalilla käyvän.
